Ei ole helppoa ei ja miksi pitäisi olla... Ensimmäinen päivä on se pahin vaikka toiset väittävätkin ensimmäisten päivien olevan vielä helppoja. Vanhasta tavasta löysin itseni aamusta istumassa parvekkeella juomassa kahvia ja nauttimassa tupakasta. En ymmärrä miksi, miksi haluan sytyttää savukkeen yhä uudestaan ja uudestaan kun toisaalta samalla kiroan itseäni ja sytytettyä savuketta. Vanhat tavat ovat pinttyneet itseeni liiaksi.

Ehkä uskon viisaampiin ja ostan nikotiinikorvaus tuotteita, purkkaa, nyt ainakin aluksi. Katsoo sitten myöhemmin jos jotain muuta tai sitten on käyttämättä mitään. Sekin aika koittaa vielä, tiedän sen. Haluan itse uskoa siihen ja toivon muidenkin uskovan. Hankalinta on tuen puute, se että toiset sanovat uskovansa mutta eivät usko kuitenkaan, koska ennenkin on lopetettu mutta aina palattu takaisin vanhaan. Todista ensin itsellesi ja sitten vielä muille että olet tosissasi... Muiden mielipiteillä ei loppupeleissä ole merkitystä, koska ensinnäkään ne eivät ole niitä jotka tupakasta kärsivät tai siitä että minä sitä poltan. Miksi kukaan välittäisi toisesta? Ei tässä maassa välitetä kuin omasta egosta ja siitä millä itseään voi pönkittää eteenpäin. Ihmisiä jotka välittävät ja auttavat toisia silkasta auttamisen ilosta on aika harvassa tai sit sellasia ei vaan ole tullut mun eteeni.

Iloista kuitenkin on etten ole polttanut kuin viisi savuketta nyt "lopettamis" päätöksen jälkeen. Sallin itselleni vielä hetken ne muutamat savukkeet päivässä pahimpaan himoon, mutta sitten tulee stoppi. Loppuu kokonaan tuollainen toiminta.